Tiistaina piti saada vastaus, pääsenkö sellaiseen rekry-koulutukseen (ja sitä kautta uuteen työpaikkaan), mutta mitään ei kuulut. Eikä vieläkään! Viimeksi kun pääsin työnhaussa pitkälle ni kadottiin maan alle eikä vastattu enää mun puheluihin. Sillon olin sentään aivan kärkipaikoilla pääsemässä sisään. Tässä tapauksessa taas sen ilmoituksen pitäis tulle työkkäriltä, en haluis uskoo et työkkärissä oltais niin kusipäitä ettei ilmotettais jokatapauksessa valintatilanteesta. Kuitenkin hakijoita tällä hetkellä on 15, joista 7 pääsee sisään. Ei voi olla niin vaikeeta!
Onneks tässä tuntuu olevan hyvät tsäänssit myös kahteen muuhun työpaikkaan ja nykyinen työsuhde jatkuu tonne vuoden vaihteeseen jollen aikaisemmin lähde. Ei siis mitään hätää, vielä.
Mulla on ihan hillitön ryhmäliikuntakammo. Ärsyttää ku ihmiset ei tajua sitä ja heittää vaa kommetteja tyylii "ei sun sit ikin kannata ees koittaa mennä mihkää jumppaa". ÄÄH! Mä haluan päästä yli mun hölmöistä kammoista, poistua mukavuusalueeltani ja rohkaistua elämässä kaikinpäin ja nostaa itsetuntoani - kaipaisin hiukan tsemppiä enkä semmosta "et sä siihe kuitenkaan pysty" kommentointia.
Sain jo hankittua syksyn jumppakortin ja oon tosissani ollu menossa lunastamaan korttia ja ekaa kertaa jumppaan, mut viimeviikolla oli aivan älytön kiire. Eilen olin ihan oikeesti jo aikatauluttanu päiväni et olisin päässy lähtemään ni eikö hajonnu auto! Ilta menikin sitte laina-autoo hakiessa ja kauppareissulla. Ärsyttää! Kerranki ku olisin saanu rohkeuteni kerättyä ja oisin lähteny semmoseen helppoon "mamma-jumppaan", josta puuttuu ne hyper fitit jumppapumppatytöt hienoissa vaatteissaan (tätä tää mun kammo on..). Kun pääsisin ees kerran käymään siellä, saisin ehkä rohkeutta taas ja huomaisin ettei se olekaan niin kamala paikka ja ne ihmiset niin kamalia ku oon kuvitellu. Tänään olis sitte sopivaan aikaan pumppi, kai sitä on pakko ottaa itteesä niskasta kiinni ja repii itteni sinne. P-e-l-o-t-t-a-a-!
Koitin eilen sit kans miettiä et mistä tää kaikki kammo tulee. Mua meinaa ahistaa kaikki tommoset et mun tarvii tulla esille jossain vieraammassa porukassa. Tai vaikka vähän tutummassakin. En ees keksiny mitään muuta mahdollista syytä ku ala-asteen paskan luokkahengen. Siellä tuli niin ilkeetä kommenttia jos kämmäs, et loppus uskallus yrittää. Mä pystyn nauramaan itelleni, tutussa ja turvallisessa seurassa. Mut pelkään lähteä esim. jumppatunnille, koska en oo varma mitä siellä tapahtuu, en osaa käytäntöjä, en voi pyytää ensikertalaisena apua koska sit mua huomioidaan ihan liikaa. Pelkään sääliviä katseita joiltan pro-jumppareilta, "mitä toiki paksukaine tulee tänne yrittämään, ei siitä ikinä mitään tuu". Sen takia kokisin jonku vanhempien tätien jumpan hyväks paikaks alottaa, silloin pystyn uskottelemaan itelleni että olen paljon parempi(kuntoinen) kun noi muut.
Koko mun elämäni oon kokenu että virheiden tekeminen on kiellettyä. Jo sanoissaan sekaantuminen tai sellanen pieni juttu mitä en itse pidä minään jos toiset niin tekee, mutta jos mä niin teen niin mua arvostellaan tosi kovasti. "Etkö sä ookaan täydellinen?"
Oon liian perfektionisti. Otan myös kovasti itteeni jos joku sanoo Leevistä pahasti. Jos se saa jonku hepulin ja käyttäytyy huonosti. Mun koira, mun vika.
Mä niin haluaisin eroon näistä kaikista mun päätä vaivaavista jutuista. Olla ottamatta asioita niin vakavasti. Olla rohkeemmin oma itteni. Ei tarttis stressata mitättömän pienistä asioista ja sais nukuttuu yönsä rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti